Suru on asia, jota me emme taida juuri toivoa elämäämme ja silti se tulee ajoittain jokaiselle kylään eri syistä ja eri suuruisena.  Mietin, että lähteekö suru koskaan ns. kylästä pois ja onko edes tarkoitus niin. Olemme oppineet, että surutyön tehtyään voi taas palata ns. normaaliin elämään, mutta ehkä suru vain muuttaa samasta huoneesta toiseen huoneeseen. Silti se on koko elämän ajan kylässä ainakin taka-alalla. Voinee sanoa, että suru muuttaa meitä. Emme ole sen jälkeen enää entisenlaisia. Ehkä tämän asian voi elämässä nähdä myös hyvänä vaikka aina jotenkin kipeänä, karhean ja kosketusaran arven kaltaisena. Sielumme soitin vain soi koko elämämme ajan siitä eteenpäin hieman eri soinnilla. Ehkäpä jokainen surumme virittää soitintamme hieman toisenlaiseksi. Miltä sinun sielusi soitin tällä hetkellä kuulostaa? Uskallatko kuunnella sitä?

Kun on surua, ei voi iloita. Näin moni taitaa ajatella, mutta surun vastakohta ei ole ilo vaan se, että on suruton eli ei ole surua. Iloita ja nauraa siis saa surunkin kohdattua. Niin ei ole pakko tehdä kuten ei itkeäkään. Jokainen toimii kuin tuntee hyväksi. Toisen tunnemaailmaa ja sen ilmaisemista ei tarvitse rajoittaa. Miten usein muistotilaisuudessa voi kyynelten kostuttamilla poskilla olla samalla hymyn kare tai nauru voi raikaa. Suru kertoo menetetyn tärkeydestä elämässämme kuten myös ilo, kiitollisuus ja nauru. Elämässämme on aikanaan ollut jotain, mikä on ollut rakasta ja merkittävää ja muisto siitä on yhä meidän. Sitä meiltä ei riistetä.

Voimia sinulle mitä nyt suretkin. Koska sitä suret, se on riittävän suuri asia surtavaksi. Itse aloitan kollegan kanssa jälleen sururyhmän seurakunnassa. Niitä on eri vetäjien kanssa muutama vuosittain. Ne on koettu hyvänä rinnakkaistuen, luottamuksellisuuden ja kuulluksi tulemisen takia. Ne ovat maksuttomat, niissä ei kysytä uskon määrää vaan ”Ketä sinä suret?”

Kari Rautiainen, pastori
Kirjoitus Reimari-lehdessä 18.9.2019