Puu ja taivalla mustia lintuja

”Heitän murheeni
kuin mustat linnut kohti taivasta.
Ne lentävät raskain siiveniskuin kohti maata,
jossa surut saavat lohdutuksensa.”
(Martin Lönnebo)


Huolista vapaa elämä kuulostaa hienolta tavoitteelta, mutta kun tuo asenne joutuu kohtaamaan todellisuuden, se ei ole mitään. Tyhjät tynnyrit kolisevat. Epävarmuus ja tuntematon tulevaisuus eivät katoa, vaikka kuinka tahtoisin, päättäisin ja varmistelisin. On oltava toinen tie. Todellisuuden hyväksyminen.


Eikö epävarmuuden hyväksyminen ole liian karu elämänasenne? On, ehdottomasti on, jos sen joutuu tekemään yksin. Runossa murheiden heittäminen tarkoittaa jakamista. Yhteys toisiin ihmisiin – ja Jumalaan – pienentää pelkoa ja turvattomuuden tunnetta.


Ei ole helppoa pyytää apua tai ottaa sitä vastaan. Mielessäni on kohtaaminen Pohjanmaalla parin viikon takaa. Kuulin lapsenlapsen, jo aikuinen mies, puhuvan isoäidilleen: – Et, mummu, viittis niin kovasti panna vastaan, kun sua yritetähän auttaa! Muisttakko ny? Ei tämä mummu ollenkaan ole ainoa universumin ihmisolento, joka tahtoo pärjätä omillaan ja olla jakamatta tuntemattoman tulevaisuuden pelkoa.


Ei ainoastaan korona tee elämästä epävarmaa. Kyllä epävarmuus kuuluu elämän omaan luonteeseen tässä katoavassa maailmassa. Silti, ehkä juuri siksi, kannattaa elää ja jakaa kokemaansa muiden lajitoverien kanssa. Mustat linnut lentävät kohti maata, jossa ihmiset lohduttavat toisiaan. Ja myös kohti maata, jossa lohdutusta ei enää tarvita.

Elina Rajala, kappalainen
Kirjoitus Reimari-lehdessä 23.9.2020