Kaipaan niitä alkukesän öitä, kun satakieli lauloi pihapuussa niin lujaa, että kuulosti siltä kuin se olisi huutanut. Uni ei meinannut tulla sitä kuunnellessa, mutta sitten sen laulu hiljeni ja nyt sitä on ikävä.

Kun eilen pysähdyin työmatkalla torille juomaan kupin kahvia, mieleeni hiipi ajatus: ”ovatkohan nämä nyt viimeiset torikahvit”.

”Älä sure mennyttä kesää: se on edessäpäin”, sanoo Risto Rasa runossaan. Minä yritän olla surematta liikaa. Yritän luottaa, että paljon elämää ja uusia kesiä on edessäpäin.
Elämä on niin kuin pallo, vierii eteenpäin kesästä syksyyn, syksystä talveen, kevääseen ja taas uuteen kesään. Pallo kerää vieriessään mukaansa lisää kerroksia. Kaikki eletty elämä on siellä pallon sisällä, minussa. Muistoina, tunteina, aavistuksina. Kaikkea kannan mukanani ja senkö takia pallo pyörii kovempaa vauhtia koko ajan? Pysähtyä en voi, kuin hetkeen kerrallaan. Siksi hetki on äärettömän arvokas. Kaikki aika on äärettömän arvokasta. Myös edessä oleva syksyn pimeä. Ihan koko elämä.

Rippikoulussa lempilauluni on Nuoren seurakunnan veisukirjan laulu Elämä. Sen haikea melodia ja kauniit sanat koskettavat tämän nopeasti kulkevan elämän keskellä: ”Tässä se on, elämä sykkivä, ihmeellinen, arvaamaton, jokainen sykäys on armoa sen. Tartutaan siis elämän ilosta lujasti kii, kun se on tässä, lahjana kauniina käväisemässä.” (Markku Perttilä)

Jaana Kivekäs, Haminan seurakunta

kuva: Seppo JJ Sirkka