Eläkeläisrovasti Pirkko Tulokas muistelee pitkäaikaista työtoveriaan Ismo Saarikoskea

Ismo Saarikoski toimi pappina 40 vuotta. Viimeiset 25 vuotta hän oli Haminan seurakunnan kappalaisena. Kun itse aloitin työni ylimääräisenä lehtorina v 1975, emme ollenkaan tunteneet toisiamme. Yhteinen aikamme sitten Haminassa kesti 23 vuotta ja tarjosi monipuolisen mahdollisuuden tutustua ja oppia toisen kokemasta.

Aiemmin en oikeastaan ollenkaan tuntenut merimieslähetyksen/ merimieskirkon toimintaa. Tie Haminan sataman toimipisteeseen tuli aika pian tutuksi. Merimieslähetys ja työtä kannattava piiri olivat jatkuvasti Ismolle läheisiä. Joskin piirin vetovastuusta piti jossain vaiheessa luopua.

Melko pian Haminaan tuloni jälkeen rippikoulu ja nuorisotyö tulivat enimmäkseen minun osakseni ja Ismo saattoi kokonaisemmin laajentaa aikuistyön tekemistä. Toki perinteiset papin työt kasaantuivat hänelle myös siksi, kun silloinen kirkkoherra lähestyi eläkeaikaansa.

Paljon sain oppia Ismolta – erityisesti kun sain pappisvihkimyksen 6.3.1988 Mikkelissä. Tuohon päivään liittyi monelle paikkakunnan asukkaalle kerrottu muisto. Kun naisia vihittiin papeiksi, Ismo oli hiihtelemässä Mikkelissä. Jossain vaiheessa häneltä kysyttiin, miksi hän ei osallistunut juhliin tuomiokirkossa. Vastauksen olennaisin osa jäi mieleen. Ismo totesi, ettei ollut ollenkaan tärkeää olla juhlassa. Sitten nämä sanat: ”Minä lupaan olla hänen tukenaan elämän arjessa”. Tuon sanan hän piti.  Monessa uudessa tilanteessa hän neuvoi ja tuki. Lähtipä hän rohkeasti mukaan uuteen toimintaan, oli mukana ja tukenani Sanan ja rukouksen illoissa. Hän haastatteli illoissa mm Sari Essayahia ja Virpi Miettistä.

Lisäksi Ismo jäi mieleeni ns pienen sinisen vihkon miehenä. Uskollisesti hän kirjoitti saarnoja ja myös muita puheita sanasta sanaan siniseen vihkoon. Vuosien aikana vihkoja kertyi kymmeniä ja kymmeniä. Vihkoista hieman hämmästeltiin hänelle, mutta olipa kerran yhden srk talon käyttöönottojuhla – Poitsilassa.  Piispa oli mukana ja mistäpä piispa luki puhettaan? Pienestä sinisestä vihkosta (Ismon päivä oli ns pelastettu – hän ei ollutkaan ainoa!!).

Kyselin myös seurakuntalaisten muistoja Ismosta. Eräs kertoi aamuisista työhön menostaan,  Ismon aamulenkistä saattoi tarkistaa kellon ajan. Kuntoilu oli tärkeää monin eri muodoin. Toinen muisteli Ismon lukuisia käyntejä sairaalassa. Hänellä oli aikaa viipyä, rukoilla ja lohduttaa sairaita ja omaisia. Eläkkeelle jäädessään hän sanoi hoitajille, että hänen pappeutensa ei pääty eläkkeelle lähtöön. Niinpä hänet usein kutsuttiin ja aina hän tuli papin panta-asuun pukeutuneena.

Seurakunta muistaa myös Ismon viime vuodet – invataksi ja apuri tulivat usein kirkolle – usko ja rukous olivat tärkeitä hänelle loppuun asti.

Pirkko Tulokas,
Ismon työtoveri,
Eläkeläisrovasti Hamina