Ilona ja Jari Pennanen

Moottorivene eli kotkalaisittain ”tuuri” lastattiin niin täyteen nuoria, että aallot nuolivat veneen ylälaitoja. Elettiin kuuskytlukua ja juhannusaattoa. Istuimme kaverini Hekan kanssa reput
sylissä kohti Kuutsalon saarta. Juhannus painoi päälle, ja myös juhlan tuomat paineet: juhannusheila pitäisi löytää. Kun helluntaiheilan etsiminenkin karahti kylmästi karille.

Juhannussää oli normaali: vettä satoi ja oli hyytävän kylmä. Teltta ei pitänyt vettä. Eikä heilaa löytynyt. Kummallekaan. Palasimme märkinä, viluisina ja pahoilla mielin kotiin heti lauantaina ensimmäisellä tuurilla. Illalla olimme kuitenkin jo täydessä iskussa heilan etsimisessä ja läksimme Tampsalle tansseihin. Ei löytynyt taaskaan, ei niin mitään!

Vuoden 1970 Juhannus oli erilainen. Ei ollut enää juhannuspaineita. Telttaretkelle kylläkin taas mentiin. Nyt inttikaverini ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Ja minulla oli oma Juhannusheila. Ilona nimeltään. Hän oli putkahtanut yllättäen elämääni. Ja räjäyttänyt tajunnan: nyt loppui kaikki paineet heilan etsimisen suhteen. Se oli nimittäin tässä!

Yhä edelleen, yli 51 yhteisen vuoden jälkeen olen ihmeissäni. Elämän yllätyksellisyys ja sattumanvaraisuus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Niin hyvissä kuin pelottavissakin tapahtumissa.

Ajattelen kuitenkin niin, että sattumanvaraisuuden rinnalla vaikuttaa toisenkinlainen voima. Se on Jumalan johdatus. Siunaus.

En vieläkään ymmärrä sattuman ja johdatuksen suhdetta. Mikä elämäni tapahtuma on sattumaa mikä johdatusta? Jotenkin ne ovat tekemisissä toistensa kanssa, Mutta miten? Jotain vinkkiä antaa Jeesuksen sana siitä, ettei yksikään hiuskarva putoa päästämme Taivaallisen Isän tietämättä.

Joka tapauksessa uskon, että Kuutsalosta tai Tampsalta minun ei kuulunutkaan löytää heilaa. Minulle oli varattu jotain erikoista. Ja minulle se on edelleen Jumalan johdatusta.

Jari Pennanen, eläkerovasti, joka ottaa vastaan niin sattumat kuin johdatuksetkin.