Toisinaan tärkeät hetket menevät ohi niin, että ehkä kukaan ei tunnista käsillä olevassa hetkessä sen merkitystä. Tapahtuman merkitys paljastuu vasta jälkeenpäin, kun huomaa, mitä kaikkea jälkivaikutusta on seurannut. Mielestäni Haminan seurakunnan historiassa yksi merkityksellinen, mutta samalla huomaamaton hetki sijoittuu yhteen toukokuun iltaan vuonna 2015. Tuona iltana seurakuntamme kirkkovaltuutetut ja työalajohtajat olivat kokoontuneet Virolahdelle, Lypsyniemen leirikeskukseen.

Edessämme oli laaja aineisto suomalaisten arvomaailmoista, elämäntyyleistä, ikärakenteesta ja kirkkosuhteesta. Totesimme aineiston äärellä, että oman alueemme asukkaiden arvomaailmat, käsitykset hyvästä elämästä ja kirkkosuhteesta poikkeavat merkittävästi tosistaan. Erot olivat merkitseviä jopa eri osissa seurakuntaa. Kävi selkeästi ilmi, että ei ole olemassa yhtä yhtenäistä paikallista kulttuuria, jossa seurakunnan jäsenyydellä on itsestään selvä paikka ja merkitys.

Tarkastelimme seuraavaksi sitä, millä tavalla seurakuntaelämämme, sen tapahtumat ja piirit kohtaavat moninaista jäsenistöämme. Totesimme pian, että merkittävä osa jäsenistämme jää katveeseen. Seurakuntaelämästä on vaikea löytää liittymäkohtia omaan elämään ja sen kysymyksiin. Tuon havahtumisen äärellä kirjasimme seurakuntamme keskeiseksi tavoitteeksi seuraavan: ”Tahdomme rakentaa seurakuntaelämää, jossa on tilaa kaikille jäsenille.”

Olemme työyhteisössä ja luottamushenkilöjoukolla kuluneiden viiden vuoden ajan pitäneet yhteisesti sanoitettua tavoitetta ohjenuoranamme. On kokeiltu. On pyritty laajentamaan seurakuntaelämän kosketuspintaa. Se on herättänyt myös arvostelua: ”Ei noin. Tuo ei sovi kirkkoon.” Melkein 700 vuotta vanhan organisaation muutos on hidas. Kaikkea ei ole tarkoitus muuttaa. Ytimessä pysyy messu, sanoma Jumalan armosta ja pyrkimys kantaa vastuuta toisista ihmisistä ja luomakunnasta. Samalla on tärkeä vahvistaa kokemusta siitä, että seurakunta on jokaiselle kastetulle kuuluva yhteisö ja koti, johon kelpaa omana itsenään. Yhteisö, jossa saa etsiä ja kysellä, olla keskeneräinen ja vielä matkalla, ja päästä tällä tiellä kerran kotiin.

Juha Tanska, kirkkoherra