1. adventista se taas alkaa: yhdeksän kuukauden hoitovapaa. Jään vuoden ikäisen kuopuksemme kanssa kotiin isyys- ja hoitovapaalle. Kuvio on minulle entuudestaan tuttu; olin yksivuotiaan esikoisemmekin kanssa kotona. Sen aikana opittiin kävelemään, juoksemaan ja kiipeämään. Puhettakin alkoi tulla, vaikka sana ”isi” antoi pitkään odottaa itseään; tai siltä se ainakin tuntui. Päiviin mahtui ulkoilua, vaipanvaihtoa, pyykinpesua, siivoamista, ruuanlaittoa ja niitä lapsiperheen metatöitä. Siis mitä tehdään ja syödään milloinkin ja kenen kanssa. Päiväunet ja ruokailut rytmittivät tätä kaikkea.

Minun on myönnettävä, että kaikki päivät eivät olleet pelkkää aurinkoa. Uudet hampaat valvottivat ja sotkivat aika ajoin rytmin. Päättömästi ryntäilevää ja kiipeilevää lasta piti koko ajan pitää silmällä. Välillä ruoka ei maistunut ja välillä lapsella oli kuumetta. Välillä oli huoli lapsesta ja välillä minuakin väsytti.

Mutta koen, että samalla tuo jakso elämässäni oli todella merkityksellinen. En vaihtaisi sitä, mistään hinnasta pois. Ajattelen, että on siunaus, että minun on mahdollista jäädä taas lapseni kanssa kotiin. Odotan sitä kovasti!

Suosittelen vilpittömästi tuoreille isille: jääkää isyys- ja hoitovapaille, jos se vain on perheellenne mahdollista. Uskon, ettette kadu.
Hyvää adventin aikaa ja joulun odotusta!

Ville Holopainen, seurakuntapastori
Kirjoitus Reimari-lehdessä 27.11.2019