On pyhäinpäivän viikko. Lauantaina hautausmaat ovat kynttilämerenä. Monet käyvät läheisten haudoilla muistelemassa ja hiljaa huokailemassa elämän merkillisyyttä. Tänne synnytään, täällä eletään ja täältä kuollaan. Eikä kukaan voi ennalta tietää, miten kenenkin elämä menee. Edes omaa elämäänsä ei voi etukäteen tietää ja päättää, miten se menee tai miten sen pitäisi mennä.

Haudalla omassa mielessäni on toiveista kaunein: että kerran tapaamme. Jossain, toisessa ulottuvuudessa, lintujen elementissä, taivaassa, Jumalassa. Kun joutuu luopumaan rakkaasta ihmisestä, ei koskaan enää ole sama ihminen, joka oli ennen sitä. Jokin muuttuu pysyvästi. Niin olen kokenut.

On tärkeä, että elämän matkan varrella ei kielletä menetyksiä ja suruja, silloin kun niiden koko on vielä kohtuullinen. Kaikki elämän menetykset ovat harjoittelua sitä suurta surua varten, joka joskus kohtaa jokaisen. Lasten ja nuorten kanssa on hyvä keskustella heidän suruistaan, aikuisten kesken aikuisten elämän luopumisista. Se on ainoa keino valmistautua kuoleman tuomaan suruun.

Suru on ihmisen puolella. Ainoastaan sen avulla voi jatkaa elämäänsä kuoleman surun kohdatessa. Ei ole tarkoitus, että me murrumme ikävään ja kaipaukseen. Ei ole tarkoitus, että tulemme niin kipeiksi, että emme kykene elämään vaan ainoastaan olemaan olemassa, jos sitäkään. Toiveista kauneimpaan kuuluu rakkaus. On tarkoitus, että niin kauan kuin elämme täällä, me saamme rakastaa. Sellaisella rakkaudella, josta Raamatussa sanotaan, että se ei koskaan, ei kuolemassakaan, katoa.

Elina Rajala, kappalainen
Kirjoitus Reimari-lehdessä 30.10.2019