Tänä vuonna syksy kului kuin varkain. Puiden väriloisto ja iltapäivien lämmittävä aurinko vaihtui luihin ja ytimiin pureutuvaan viileyteen, joka saa kietomaan huivin tiukemmin kaulan ympärille ja piiloutumaan yhä syvemmälle takin kauluksien suojaan. Marraskuu on saapunut, mikä puolestaan enteilee talven tuloa.

Hennossa kynttilänvalossa villasukat jalassa istuessani haikeus valtaa mielen. Näihin aikoihin vuodesta lapsuuden tarinoista tutun Muumitalon väki asettuu saman ruokapöydän ääreen syömään kuusenneulasia ennen talviunille vetäytymistä. Ajatus kevään lämmön saapumiseen saakka jatkuvasta horrostilasta epäilemättä kuulostaa monien mielestä houkuttelevalta – valitettavasti sellainen perinne lienee vain harvoille satuhahmoille suotu etuoikeus. Meidän on keksittävä toisenlaisia keinoja kaamoksen selättämiseksi.

Marraskuun ensimmäisenä iltana kadut ovat tyhjillään. Iltapäivän ihmisvilinä on vaihtunut kaupungin yllä vellovaan hiljaisuuteen, joka tuntuu seuranneen ihmisiä myös hiljalleen hämärtyvään konserttisaliin. Esiintymislavan keskiosaan sijoitetun kosketinsoittimen ääreen astelee muusikko, jonka kappaleiden sanoituksiin mahtuu ihmisen koko elämänkaari. Kenties juuri siksi konserttiyleisöstä saattaa erottaa kaikenikäisiä kuuntelijoita.

Musiikki yhdistää ihmisiä. Riippumatta siitä kuinka sen koemme. Siinä missä joku saattaa löytää yhtymäkohtia laulun muodossa kuultujen tarinoiden ja oman elämänsä väliltä, sinä kerrot niiden toimivan muistutuksena siitä, mikä elämässä on tärkeää. Palauttavan merkityksellisten asioiden äärelle. Se on lohdullinen ajatus.

Soiton loputtua mieli on tyyni ja rauhallinen. Ehkäpä myös pimeyden ja kylmyyden keskeltä on mahdollisuus löytää kauneutta? Ainakin jos yhden lauluista kauneimman sanoituksiin on uskominen. Vastausta elämämme tarkoitukseen sen sijaan luulen joutuvani etsimään hieman pidempään.

Miika Rokka, varhaisnuorisotyönohjaaja
Kirjoitus Reimari-lehdessä 6.11.2019