Istun auton takapenkillä. Vilkaisen sivupeiliin ja hätkähdän, edessäni istuva mies näyttää ihan ukilta. Mutta ukki on jo kuollut. Etupenkillä istuva isäni vaan on vanhetessaan alkanut muistuttaa kovasti omaa isäänsä, ukkiani. Auton ratissa on pikkuveljeni, ei enää pieni hänkään. Nämä kaksi miestä olen tuntenut aina. Ja silti en koskaan aiemmin ole matkustanut heidän kanssaan kolmestaan minnekään. Aina on ollut mukana muitakin. Nyt edessä on 800 km Kainuun erämaateitä. Matkanteko on rauhallista. Harvakseltaan isä kertoo jonkun muiston nuoruutensa matkoilta, kanoottiretkeltä Jongunjoella, vaellusreissulta Karhunkierroksella. Kun tielle tulee poroja, veljeni hidastaa vauhdin ja molemmat miehet kaivavat esiin puhelimensa ja alkavat kuvata. Minä otan kuvan isästäni ja veljestäni kuvaamassa poroja. Ja jotenkin yhtäkkiä tajuan kirkkaasti tämän hetken arvon. Toivon, että matka jatkuisi kauan. Koska toista tällaista ei enää tule.

Mitään elämässä ei tule toista ihan samaa. Arjessa sen aina unohdan. Luulen, että valoisia kesäiltoja on loputtomiin ja yhtäkkiä onkin jo syksy ja pimeä.

PMMP:n Matkalaulu soi päässäni ja hyräilen sitä takapenkillä hiljaa: ”Perillä” on tuolla edessämme jossain. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan. Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, ajetaan hiljempaa. Toivon että matka jatkuu, jatkuu vaan. Tajuan, että matka on koko tämä elämä. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa.

Jaana Kivekäs, seurakuntapastori
Kirjoitus Reimarissa Hengessä mukana -palstalla 12.9.2018