”Se ei kuule eikä näe mitään! Ihan on kuin seinille puhuis.” Äitini motkotti näillä sanoilla minulle, kun olin uppoutunut hyvään kirjaan tai kirjoitin päiväkirjaa tai kirjettä hyvälle ystävälle. Muistan sen kiukun, jonka valtaan omat lapseni joutuivat, kun menin keskeyttämään lempileikin ja vaadin lähtemään iltapesulle. Olen kaivannut aikuisena näitä täydellisen keskittymisen hetkiä, nykyään puhutaan flow – tilasta. Kun ajalla ei ole otetta tekemisestä tai ajattelemisesta. Lapsuudessa ja nuoruudessa näitä ajattomuuden hetkiä oli päivittäin, nykyään enää silloin tällöin.

Hyvän kirjan parissa viihdyn edelleen kadottaen ajan tajun. – Oih, huokaisen, kun puoli kolmelta aamuyöstä havahdun siihen, että kirja on edelleen kädessäni ja uni tipotiessään. Värien ja paperin kanssa viihdyn myös hyvin. Eniten huomaan kuitenkin kuuroutuvani ympäristölle ajatellessani. Tämä näyttäytyy nykyisin hajamielisyytenä. Saatan istahtaa tuoliin ja havahtua tunnin päästä, olen vaeltanut ajatuksen maailmassa. Kaupassa kuljen toisinaan kuin horroksessa keräten ostoskärryyn mitä kummallisimpia hyödykkeitä vain siksi, etten ole keskittynyt siihen mitä teen, vaan omiin ajatuksiini.

Hellyttävintä on pienen vauvan tuhina, kun hän on löytänyt omat kätensä. Niitä hän pyörittelee ja tutkistelee suurella mielenkiinnolla keskittyen täysin uuteen löytöönsä.

On tärkeä saada keskittyä siihen, minkä parissa tuntee tekemisen iloa, löytämisen riemua ja ajattelemisen hurmaa.

Elina Rajala, kappalainen
Kirjoitus Reimari -lehdessä 5.6.2019