Jari ja Ilona Pennanen Empire State Buildingin huipulla.

Viime keväänä vanhin lapsenlapsemme Emil kirjoitti ylioppilaaksi. Olimme luvanneet, että voisimme lahjana viedä hänet New Yorkiin. Sillä ehdolla, että hän toimii MammaPapan tulkkina ja oppaana suuressa kaupungissa. Lahjan lunastuksen aika tuli syksyllä. Minulle iski kuitenkin epävarmuus pitkän ja raskaan matkan järkevyydestä. Yritin keplotella irti reissusta. Ehdotin varovasti Emilille, että ”ymmärrän hyvin jos et halua lähteä vanhojen ihmisten kaveriksi. Voimme antaa lahjan myös rahana: voit mennä reissuun vaikka ystäviesi kanssa. Tai ehkä sijoittaa ne odottamaan jotain muuta kivaa”. Pyysin Emiliä miettimään reilua tarjoustani. Emil ei kauan vastaustaan pidätellyt: ”Pappa, lähden hyvin mielelläni juuri teidän kanssanne noin upealle matkalle. Olen odottanut sitä ilolla ja innolla”. Klups, sanoi sisimpäni. Hieno nuori mies. Hienompi kuin Pappansa.

Matka oli upea. New York valloitti meidät kaikki. Siisteydellä, ystävällisyydellä, toimivuudella ja mielenkiintoisilla nähtävyyksille ja tapahtumilla. ( Näin mm. Kaapo Kakon ekan NHL-maalin!). Se taisi olla elämämme paras matka. Ennenkaikkea nautimme Emilin suurenmoisesta seurasta ja opastuksesta. Olemme olleet hänen sylinään vuosien aikana usein, mutta nyt hän oli meidän turvamme ja tukemme.

Vain yhtä jäin matkallamme kaipaamaan. Sitä kohdetta en päässyt kokemaan. Kuvittelin ja toivoin, että menemme sunnuntai-aamuna johonkin paikalliseen kirkkoon messuun. Se ei onnistunutkaan. Mm. aikataulusyistä. Eihän siellä kirkonmenot suinkaan ole aina klo 10. Eikä kirkkojen ja niiden messuaikojen selvittäminen ollut yksinkertaista. Minun olisi pitänyt osata selvittää asia etukäteen.

Niinpä tavanomainen pyhäpäivämme messu jäi nauttimatta. Emmekä aikaeron vuoksi enää voineet netistäkään seurata kotimaan messua. Vain se reissussa jäi harmittamaan. Kyllä oli kiva tulla hienon reissun jälkeen kotikirkon messuun.

Jari Pennanen,
jolta ei New Yorkissa juuri mitään puuttunut.

Kolme polvea Emil, Jarkko ja Jari Brooklinin sillalla.

Kuvat Emil ja Ilona Pennanen

Kirjoitus Reimari -lehdessä 25.3.2020