Matkustaessa minun on tapana katsella ulos linja-auton ikkunasta ja ihastella ohilipuvia maisemia. Tuona päivänä taivas on täynnä valtavia pilvimuodostelmia, joiden värit vaihtelevat tuhkanharmaasta aina puhtaan valkoiseen. Jääkiteiden ja vesipisaroiden muodostaman massan seasta saattaa silloin tällöin erottaa mitä merkillisempiä asioita.

Onko tuolla valas suu ammollaan?

Seuraavana päivänä kalliolla istuessamme osoitan sormellani yläilmoihin ja kysyn, onnistutko löytämään mittasuhteiltaan hieman vääristyneen kumiankan. Tavoittelet katseellasi hetken taivasta, kunnes hymyillen vastaat näkeväsi samoin. Tällaiset hetket ovat hauraita pilvien tavoin; vain pienen pieni puhallus saa ne hetkessä muuttamaan muotoaan.

Miksi mielikuvitus loppuu? Lapsena muistan katselleeni maailmaa hyvin eri tavoin, ihaillen haltioituneena erilaisia luonnonilmiöitä, joiden havainnoiminen näin vuosia myöhemmin ei tunnu herättävän juuri lainkaan mielenkiintoa. Aikuisuuden mukanaan tuoma analyyttisyys on tehnyt ennen niin lumoavasta maailmasta yksitoikkoisen paikan, jossa aihetta ihmetykseen on enää harvoin – vai onko sittenkään?

Maailma on edelleen täynnä ihmettelemisen aiheita, mikäli niille vain rohkenee avaamaan silmänsä. Lasten ja nuorten kanssa työskennellessä tällaiseen heittäytymiseen tarjoutuu mahdollisuuksia hämmästyttävän usein. Nämä ovat niitä hetkiä kun katson tulevaisuuden aikuisia ihaillen ja toivon, että he onnistuvat säilyttämään samanlaisen innostuksen maailmaa kohtaan myös tulevaisuudessa. Tässä meillä aikuisilla olisi heiltä paljon opittavaa.

Miika Rokka, varhaisnuorisotyönohjaaja
Kirjoitus Reimari -lehdessä 21.8.2019