Sain viime lauantaina syliini kuukauden ikäisen lapsenlapsen. Läheisellä kadulla autot kiihdyttivät alamäessä vauhtiaan. Harmaa järvenselkä näytti aaltoilevan levottomien tuulenpuuskien ajamana. Kännykkäpelin äänet kuuluivat jossakin vaimeasti. Vauva nukkui rinnan päällä, poski villapaidan karheaa kangasta vasten. Potkupuvun alta saattoi tunnistaa sydämen tykytyksen. Kasvot lepäsivät tyynenä unesta, vaikka välillä ilme vaihtui kuin jokin vatsassa olisi nipistellyt.

Nukkuvan vauvan kanssa sohvalla istuessa ajan kulku tuntui hidastuvat, melkein pysähtyvän. Kaikki tärkeä oli hetken läsnä, jotain pyhältä tuntuvaa. Elämän pyhyys alussa, keskellä, lopussa ja sen jälkeenkin.

Halloween-naamiot, luurangot, kurpitsat, sarvet, taikasauvat ja peruukit raivaavat päättäväisesti tietään lastenhuoneisiin. Elämän rajallisuuden pelkoa kohdataan kulttuurissamme karnevaalin avulla. Vanhempi juhlakerrostuma, pyhäinpäivä, meitä ennen eläneiden läheistemme – alun perin kristittyjen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien – muistopäivä seisoo vuoden kierrossa kuitenkin tyynesti paikallaan. Niin tapahtuu myös tulevana lauantaina. Kynttilät syttyvät haudoilla tänäkin vuonna. Kappelit täyttyvät läheisiään muistamaan tulleista.

Oli aika antaa nukkuva vauva äitinsä syliin. Mietittiin kastejuhlan ajankohtaa, liittämistä sukupolvien ketjuun, osaksi sen tien kulkijoita, joista ensimmäisten matkaanlähtö yltää vuosituhanten taakse, ja edellä kulkeneiden askeleet meiltä vielä salassa olevaan pyhyyden maailmaan.

Juha Tanska, Haminan seurakunnan kirkkoherra​
Kirjoitus Reimarissa, Hengessä mukana palstalla  31.10.2018