Juha Tanska

Muutamaa päivää ennen jouluaattoa vuonna 1990 kirkkoherran pappilassa,
suunnilleen siinä, missä tänään sijaitsee Simeon-talon toimistotiloja,
oli koolla Vehkalahden seurakunnan työntekijäjoukko. Olin aloittamassa
vuoden alusta seurakunnan apupappina, tullut hakemaan asunnon avainta
kirkolta ja saanut yllättäen kutsun työyhteisön joulukahville.
Muuttotohinassa jalkaan olivat tulleet eripariset villasukat, punainen
ja harmaa. Huomasin sen nolostuen, kun piti riisua kengät ja istuutua
piiriin olohuoneen vapaalle tuolille.

Kolmessakymmenessä vuodessa työyhteisö -välineet, kokoontumistilat
samoin kuin kunta- ja seurakuntarakennekin ovat mullistuneet.
Kolmekymmentä vuotta sitten seurakunnan ainoa tietokone, MikroMikko 2,
sijaitsi taloustoimistossa. Työntekijöiden käytössä, yhteisessä
päivystyshuoneessa oli lankapuhelin ja kirjoituskone. Kirkkoherran
virastoon ja taloustoimistoon olivat omat liittymänsä. Tänään olisi
vaikea kuvitella, että seurakuntaelämässä selvittäisiin ilman
älypuhelimia ja tietotekniikkaa.

Muutoksia on tapahtunut myös kulttuurissa. Vielä 1990-luvulla nuorenkin
papin kohtaaminen aiheutti monessa kodissa jännitystä. Kastejuhlan
jälkeen miehet pakenivat parvekkeelle hermosavuille ja pappi istutettiin
kunnalliskodista haetun isomummon viereen ehkä sillä ajatuksella, että
edes joku osaa puhua papin kanssa. Tänään turhat hierarkiat ja
kaavamaiset mielikuvat ovat hyvällä tavalla purkautuneet melkein
kaikkialla yhteiskunnassa. Seurakuntalaisuuden ikivanha merkitys on
vahvistumassa uudelleen; seurakunta on kaikkialla siellä, missä sen
jäsenet elämäänsä elävät.

Taaksepäin katsellessa tunnen kiitollisuutta ja haikeuttakin
kohtaamisista kanssanne vuosikymmenten mittaan. Jokaisesta jaetusta
hetkestä, lyhyestäkin, jää sydämeen jälki. Vain yhdessä toisten kanssa
on mahdollista kasvaa hiljalleen ihmiseksi – ilossa, surussa,
kompuroiden, anteeksi pyytäen, rohkaistuen ja toisilta oppien.

Vielä viimeisiin työvuosiin tuli yllätyksenä kutsu hiljaisuuden liikkeen
palvelukseen. Vanhan testamentin runollisessa kielessä se on aina
Jumalan oikea käsi, joka tukee, johdattaa ja auttaa. Kun katselen
vuosikymmeniä taaksepäin, mietin, onko se omalla kohdalla sittenkin
ollut vasen käsi – niin mutkaiselta ja välillä mäkiseltäkin tie näyttää.
Ja huumoria, sitäkin saattaa havaita. Samalla tuo vasemman käden tie on
Jumalan myötätunnon ja uskollisuuden valaisema tie. Siis se tie, jolla
Kristus kulkee matkakumppanina jokaisen ihmisen kanssa.

Kiitoksia yhdessä koetusta ja jaetusta elämän surussa ja ilossa,
toivossa ja rukouksessa.

Juha Tanska

Kirjoitus Reimari-lehdessä 15.9.2021