Pesin lapsena laiturilla räsymattoa ja tipuin jokeen. En tainnut osata vielä uida. Muistan äitini vahvat kädet minussa ja sen, miten nousin pintaan. Viime kesä oli niin lämmin, että nelivuotiaani oppi uimaan sukeltamalla. Syvemmällä hän tarvitsi silti vastaanottavat kädet. Ja niin hän sukelsi lukemattomia kertoja; ”Äiti, ota vastaan! Ota vastaan!”, ja uimaretken päälle sain katsella, miten hän söi hartaana jäätelöä.

Mennyt kesä oli itselleni erityinen, sillä sain vihdoin kastaa vauvoja. Yhtenä pyhänä kastoin vauvan runsaalla kastevedellä. Hänen hennot mustat hiuksensa olivat läpimärät. Pieni eno kuivasi ne hitaasti viimeistä pisaraa myöten. Kasteen jälkeen nostin vauvan syliini ja hän tuhisi kuin vastaukseksi, kun sanoin, että hänet on Pyhässä kasteessa otettu Kristuksen kirkon ja Haminan seurakunnan jäseneksi. Sitten olin hetken vain hiljaa, koska liikutti niin. Se pyhä oli lämmin ja kaunis.

Sukellan kasteveteen ja annan sen huuhdella minut. Kaste on koura, joka nostaa ylös kun ajattelen putoavani. Kaste on Jumalan rakastava katse. Kaste on jäätelöhetki. Kaste on vastaanottavat kädet.

Anna Mykrä-Siljander, seurakuntapastori
Kirjoitus Reimarissa, Hengessä mukana palstalla 7.11.2018