Mikäli on viimeisten viikkojen aikana seurannut tiedotusvälineissä tapahtuvaa uutisointia ei liene kenellekään epäselvää, että elämme tällä hetkellä hyvin poikkeuksellisia aikoja. Turistivirtojen katoamisen myötä Venetsian kanaalien vedet ovat jälleen kirkastuneet. Aasiassa teollisuuden moottorien virittäminen tyhjäkäynnille on puolestaan ohentanut mantereen yllä leijailevaa saastepilveä riittämiin, jotta sen takaa on saattanut jälleen erottaa sinisen taivaan.

Edellä mainitut esimerkit ovat toki ainoastaan lieveilmiöitä huomattavasti ikävämmästä asiasta, joka ei liioin anna syitä ilon aiheisiin. Ihmiskunta kamppailee vuosituhannen vakavimman itseään uhkaavan pandemian kukistamiseksi ennennäkemättömällä tarmolla. Sen myötä maiden sekä maakuntien rajoja on suljettu ja myös ihmisten perusoikeuksiin kuten liikkumisen ja kokoontumisen vapauteen on kajottu. Ymmärrettävästi tämä on monissa meistä herättänyt mielipahaa.

Mutta mitä ovat vapaudet kun ne asetetaan vaakakuppiin, jonka vastapainona on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä Suomen perustuslakiin kirjattu oikeuksista kaikkein perustavin: oikeus elämään? Ne ovat oikeuksia, jotka voivat tarvittaessa väistyä velvollisuuksien tieltä.

”Rajat ovat rakkautta” kuuluu ainakin monelle kasvattajalle tuttu sananparsi. Nyt siitä otetaan toden teolla mittaa, kun samat rajoitukset koskettavat meistä jokaista riippumatta siitä kuka ne on asettanut. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä ja tällä kertaa meistä jokaisen olisi syytä ottaa vastuunkantajan rooli.
Pidetään itsestämme ja toinen toisistamme huolta.

Miika Rokka, varhaisnuorisotyönohjaaja
Kirjoitus Reimari -lehdessä 2.4.2020