Vaikka tämä kirjoitusvuoro tulee harvakseltaan, aina se on miettimisen paikka. Mitä kirjoitan ja mikä on viesti. Lie jollekin toiselle kirjoittajalle tuttu juttu??

Tänään jotain tuli mieleen. Näin eläkeläisenäkin tapaan ihmisiä erilaisissa tilanteissa – joskus yksin, joskus porukassa. Nyt on mielessäni kolme ihmistä, joiden kanssa jutellessa sama aihepiiri nousi esille. Otsikon sanaa voisi muuttaa vähän toiseen asuun – älä lähde vielä. Varmaan moni lukijakin on kohdannut saman toiveen.

Jos on kyseessä lapsi, on ymmärrettävää, että on hyväksi monta kertaa, kun häntä ei jätetä yksin, ei edes omaan kotiin. Pelko ja turvattomuus saattaa olla lähempänä kuin luullaankaan. Vaikka lapsella on omat tekemisensä ja pelinsä, jotenkin aikuisen läsnäolo saattaa tuoda turvaa. Jää siis lapsen lähelle – tarpeen mukaan.

Entä sitten ikääntyneen ihmisen tarpeet? Varsinkin yksineläjän ongelmista on julkisuudessa paljon puhuttu. Kuuntelijaa tarvitaan ja rohkaisijaa. Joskus käy niinkin, että vasta kaiken keskustelun ja kerronnan lopuksi tulevat ne kaikkein tärkeimmät asiat, alkaen peloista ja huolestumisista. Miten käy, jos todella kaikki menee huonoimpaan suuntaan. Ikääntyneellä on omat huolensa.

Kolmas juttukumppani oli hoitolassa. Vaikka henkilökunta liikkui ja hoiti tehtävänsä, jotain läsnäolon turvaa tuli toiveissa esille. Ole vain siinä, mitään ei tarvi puhua, kunhan vain olet.
Puhuttelevia ja varmaan tuttuja kokemuksia.

Raamaattussa on kehoitus:Katso ihmistä. Katso, kuuntele, ole lähellä. Toisiamme me kaikki tarvitsemme, yhteyttä, armollisuutta ja rakkautta. Toteutuukohan tässä sana: antaessaan saa?

Pirkko Tulokas, eläkeläisrovasti
Kirjoitus Reimarissa, Hengessä mukana palstalla 24.10.2018